Meillä ihmisillä on yksilöllinen tapa nähdä ja kokea asioita. Siinä missä yhdelle joku asia edustaa elämän perustaa, on se toiselle pelkkä tyhjänpäiväisyys. Jos emme koe oloamme turvatuksi, alamme puolustaa omia näkemyksiämme. Tieto siitä, että olemme erilaisia ei riitä, vaan haluamme suojata itseämme toisin ajattelevilta. Heiltä, ketkä eivät näe ja koe meidän tavoin. Lähes järjestäen seurauksena on väittely, joka ei johda mihinkään. Havainnoidakseen tämän, ei tarvitse kuin vilkaista some-keskusteluja.

”Jos olen avoimesti eri mieltä jostain, jäänkö yksin?”

Kun olemme eri mieltä, taannumme mittelemään keskinäisiä voimiamme viskelemällä eri tunnetiloja. Arvostelemme ääneen vastapuolen kompetenssia ja pyrimme mitätöimään vasta-argumentit. Haluamme aiheuttaa häpeää, katumusta ja sen myötä syntyvää ymmärrystä: ”olen väärässä, kiitos että kerroit asioiden todellisen laidan, nyt valaistuin”. Rohkenen väittää, ettei historia tunne montakaan tapausta, jossa näin olisi todella käynyt. Siitä huolimatta ajaudumme magneetin lailla toistamaan tätä käyttäytymismallia.

Kolikolla on myös toinen puoli. Kun löydämme heitä, ketkä näkevät ja kokevat meidän tavoin (tai näin ainakin päätämme uskoa), käytämme valtavan määrän energiaa miettiemiseen, mitä he minusta ajattelevat. Jatkuva paljastetuksi tulemisen tunne nakertaa sisintä ja synnyttää epävarmuutta, jonka myötä tyydymme vain myötäilemään. ”Jos olen avoimesti eri mieltä jostain, jäänkö yksin?”

Yksi vaikeimmista asioista hyväksyä on etteivät kaikki tykkää minusta tai siitä miten toimin. Kaikki mitä sanon tai teen ei kerää pelkkää ylistystä tai edes hyväksyntää. Harhainen pyrkimys miellyttää ihmisiä rajoittaa oman potentiaalin ulosmittaamista ja pahimmillaan saa pelkäämään onnistumista. ”Mitä he ajattelevat minusta, jos onnistun? Pitävätkö pöyhkeänä?”

Ihmisten kanssa toimiminen vaatii jatkuvaa kykyä sietää epämiellyttäviä tunteita ja kykyä punnita sitä, mitkä tunteet kuuluvat minulle ja mitkä taas eivät.

“Vaikka meillä on yhteinen päämäärä, saatamme edetä sitä kohti keskenään hyvin erilaista reittiä.”

Marraskuussa 2019 ilmestyvä Työelämän Taktiikkataulu -kirja (Fitra) kokoaa yhteen lukuisia eri lajien huippuvalmentajia ja -urheilijoita. Peilaan kirjassa heidän kautta omia kokemuksiani urheiluvalmennuksen ja työelämän parissa. Tarkoituksena on löytää sellaisia huippu-urheilijoiden käytössä olevia tapoja ja metodeja, joista kuka tahansa meistä voisi hyötyä omassa arjessaan. Miksi olla käyttämättä parhaita mahdollisia työvälineitä, jos sellaisia on tarjolla?

Esimerkkejä urheiluvalmennuksesta

Urheiluvalmennuksessa on jatkuvasti läsnä erilaiset tavat nähdä ja kokea. Oma kokemukseni juniorivalmennuksen parissa on osoittanut, että niihin sisältyy myös suuria tunteenpurkauksia. Nuori urheilija kokee, että valmentaja kohtelee häntä kaltoin. Hänen vanhempansa näkevät valmentajan ammattitaidottomana. Valmentaja kokee seurajohdon toiminnan sekavana. Seurajohto näkee valmentajan, vanhemmat ja urheilijan kiittämättöminä. Ilmiö ei rajoitu pelkästään junioripuolelle, vaan on nähtävissä myös monen lajin huipulla (joskin vanhempien rooli on silloin usein jo hieman pienentynyt).

Vaikka meillä on yhteinen päämäärä, saatamme edetä sitä kohti keskenään hyvin erilaista reittiä.

Johtajan rooli

Johtaja toimii aina kilpenä suurille tunteille, sekä erilaisille tavoille nähdä ja kokea. Oli kyse sitten urheilujoukkueen tai minkä tahansa muun työyhteisön johtamisesta, löytyy aina heitä, ketkä tekisivät asiat eri tavoin. Mikäli johtaja ignooraa soraäänet ja pyrkii vaimentamaan ne, menettää hän helposti auktoriteettinsa. Tänä päivänä ihmisiä ei voi johtaa enää ylhäältä päin käskyttämällä.

“TÄMÄN PÄIVÄN JOHTAMISEN YDINHAASTE EI LIENE ENÄÄ AUTORITÄÄRISYYS, VAAN KYKENEMÄTTÖMYYS AIHEUTTAA EPÄMIELLYTTÄVIÄ TUNTEITA.”

Samalla johtajan tärkein tehtävä on tehdä päätöksiä. Yleensä kritisoijat eivät ole samassa asemassa, eivätkä haluaisikaan olla. Päätösten tekeminen vaatii ”ballsia” juurikin, koska ihmisillä on yksilöllinen tapa nähdä ja kokea myös päätösten vaikutukset. Johtaja onkin yleensä henkilö, jonka näkemyksen ja kokemuksen koetaan edistävän haluttuja asioita isossa kuvassa. Johtajuus on ennen kaikkea mandaatti toimia.

Tämän päivän johtamisen ydinhaaste ei liene enää autoritäärisyys, vaan kykenemättömyys aiheuttaa epämiellyttäviä tunteita. Norsunluutornien poistumisen myötä johtaja joutuu opettelemaan tunteiden hallintaa siinä määrin, että ymmärtää olevansa vapautettu vastuusta johdettaviensa tunteista. Vierestä johdettavan kipuilu tuntuu todellisemmalta, kuin ylhäältä ohjatun. Siitä huolimatta päätöksiä ja linjavetoja on tehtävä silloinkin, kun ne aiheuttavat epämiellyttäviä tunteita. Se on johtajan tehtävä.

Huippu-urheilussa etsitään jatkuvasti tapoja parantaa ihmisen elämänlaatua ja suorituskykyä. Näkemykset siitä, miten se tehdään, vaihtelevat jopa lajien sisällä. Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, onko ideaali joukkuelajivalmennus yksilö- vai joukkuekeskeistä. Ikään kuin nämä asiat olisivat vastakohtia, joiden keskinäinen arvottaminen määräisi lopputuleman.

Harri-Pekka PietikäinenOlit sitten huipputason urheiluvalmentaja, keskiportaan johtaja tai oman elämäsi duunari, hyväksymällä ihmisten erilaisuuden ja ottamalla vastuun omista tunteistasi, mahdollistat itsellesi kompassin, joka osoittaa sinulle oikeaa suuntaa tässä näkemysten ja kokemusten viidakossa. Etene rohkeasti omaa reittiäsi ja kerää viisautta muiden erilaisuudesta.

Tanskalaisen teologi-filosofi Søren Aabye Kierkegaardin sanoin: ”Kun uskaltaa, menettää jalansijan hetkeksi. Kun ei uskalla, menettää itsensä.”

Teksti: Harri-Pekka Pietikäinen

Harri-Pekka Pietikäisen kirja Työelämän Taktiikkataulu (Fitra) ilmestyy marraskuussa.
Voit seurata kirjaa ja sen teemoja Facebookissa: https://www.facebook.com/tyoelamantaktiikkataulu/
Työelämän Taktiikkataulu -podcast pyörii myös Suplassa:
https://www.supla.fi/ohjelmat/tyoelaman-taktiikkataulu

työelämän taktiikkataulu

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here