Makwan Amirkhani – periksiantamattomuutta ja kovaa työtä

Youtubesta löytyy sellainen pätkä kuin Dream Motivation. Ilman sitä en olisi varmaan ikinä lähtenyt mihinkään. Tärkeä oli myös biisi nimeltä Ill Mind, sairas mieli. Sen on tehnyt räppäri joka vihaa räppiä, mutta on niin vitun kova siinä. Hän haukkuu kaikkia muita räppäreitä siitä, miten he inspiroivat nuoria tekemään huonoja asioita, kuten pettämään, polttamaan pilveä ja myymään huumeita. Sain näistä valtavasti voimaa ja inspiraatiota.

”En luovuttanut. Tulin seuraavana aamuna uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.”

Toivuttuani murtuneen käden kanssa tovin, menin takaisin tutulle painisalille, jossa olin paininut kosovolaisten kanssa. Kaikki alkoi puhtaalta pöydältä. Ensimmäisissä treeneissä meinasin kuolla. Valmentaja laittoi minut tekemään parisataa kuperkeikkaa, ja kun nousin ylös, teki vain mieli oksentaa. Väsyin tosi nopeasti, halusin nukahtaa siihen matolle. Valmentaja ihmetteli: ”Ei voi olla totta, kuinka rapakunnossa olet.” En luovuttanut. Tulin seuraavana aamuna uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Joka aamu kuudelta lähdin ystäväni kanssa tunnin lenkille, vaikka jalkapohjani olivat kuin tulessa. Aamulla kun nousin sängystä, selkääni sattui, enkä pystynyt kumartumaan, mutta aina lähdimme. Samat musiikit soivat korvissa puoli vuotta. Ensimmäiseen UFC-matsiinkin otin saman soittolistan mukaan.

Se Bundesliigassa painiva kosovolainen, josta kerroin aikaisemmin ja jonka olin voittanut matsissa aiemmin helposti, pyöritteli minua nyt mennen tullen. Kun yritin mennä hänen jalkoihinsa, hän olisi voinut käydä kahvilla välissä, koska olin niin hidas. Pari kuukautta treenien aloittamisesta hän jäi jalkoihini. Hän sai isältään avokämmenestä treeneissä, kun hävisi minulle. Sanoin, että kiitos, tämä oli tässä.

Leikattu käsi alkoi tuntua aika hyvältä. Moni oli maininnut Riku Immosen nimen matkan varrella. Lähetin Facebookin kautta Rikulle viestin. ”Nimeni on Makwan Amirkhani, olen vapaaottelija. Kuulin, että olet Thainyrkkeilyn maailmanmestari ja haluaisin tulla sinun valmennukseesi. Olen valmis asumaan salilla, tekemään ihan mitä vain pyydät. Pliis, anna mulle mahdollisuus.” Riku vastasi ja kertoi avaavansa muutaman kuukauden päästä uuden salin, Turku Muay Thain. Salin sijainti tulisi olemaan ihan äidin asunnon lähellä. Riku kysyi jaksanko odottaa?

Kaksi kuukautta kului ja minulla oli edelleen kaljuja läikkiä päässä. Näin kuitenkin, että hiukset olivat kasvamassa takaisin, pieniä mustia piikkejä näkyi jo päänahassa. Olin muuttunut mies. Asenteeni oli positiivinen, hymy oli taas huulilla, kun olin aloittanut treenauksen.

Menin Rikun salille ja katsoin ympärilleni. Luulin tulleeni väärään paikkaan, sillä se oli vain tyhjä tila. Riku sanoi, että joo, tämä on se sali. Meillä on vain yksi hyppynaru. Riku antoi mulle hyppynarun. Hypin viitisen minuuttia ja pohkeisiin sattui, kuin ne olisivat tulessa. Hyppynarun lisäksi salin nurkassa roikkui yksi vanha säkki.

”Mene hakkaamaan ja potkimaan tuota.”

Potkaisin säkkiä jalkapöydällä ja se sattui ihan saatanasti.

”En pysty potkimaan.”

”Miksi?”

”Tuossa säkissä on kivi.”

Riku meni kokeilemaan säkkiä.

”Niin onkin.”

Hiekka oli kellarissa kostunut ja muuttunut kovaksi sementiksi. Riku potkaisi säkkiä täysillä ja kivi meni muussiksi. Katsoin Rikua ja ajattelin, että minäkin haluan tuollaiset jalat. Tiesin, että tässä on jätkä, joka tietää mistä puhuu.

Tämä artikkeli on pätkä Makwan Amirkhanin uskomattomasta uutuuskirjasta, jossa mies avaa niin lapsuutensa kuin urheilu-uran aallonharjat ja pohjamudat, yhtään kaunistelematta.

Tilaa kirja omaksesi tästä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.