Synnyin Kuusamossa vuonna 1990. Kotini sijaitsee 25 km Kuusamon keskustasta, maaseudulla. Olen siis maatilan poika ja liikkuminen on aina ollut iso osa elämääni pienestä pitäen. Minua ovat aina kiehtoneet erilaiset pallopelit, etenkin joukkuepelit. Maatilalla oli toki monenlaisia muitakin virikkeitä ja mahdollisuuksia. Kyhättiin muun muassa korkeushyppytelineitä ja käytettiin heinäpaaleja patjana. Hiihtämäänkin pääsi suoraan takapihalta ja pellolla voitiin heittää keihästä. Lähimpänä sydäntäni ovat kuitenkin pallopelit. Jokin niissä saa minut unohtamaan maailman murheet ja tuntemaan suurta iloa sekä onnistumista.

Kotona kannustava ilmapiiri

Vanhempani, etenkin isäni, on aina ollut hyvin liikunnallinen jo maanviljelijäammattinsa puolesta. Molemmat vanhempani ovat kuskanneet minua pienestä pitäen lentopallo-, salibandy- ja jalkapallotreeneihin. Välimatkaa oli treenipaikoille poikkeuksetta 25 km suuntaansa, joten urakka ei ollut helppo.  Valittamatta he kuitenkin kuskasivat minua ja sisaruksiani lähes päivittäin harjoituksiin. Myös urheiluvälineitä meiltä kotoa löytyi, vaikka muille olisi jakanut. Jälkeenpäin muistan paikallisen urheilukaupan pitäjän korostetun ystävällisen käyttäytymisen isääni kohtaan. Isäni on erittäin mukava mies, mutta taisi siinä ystävällisyydessä olla jotain muutakin takana.

Urheilua fiilispohjalta

Innostuin helposti uusista lajeista ja mielenkiinnon kohteeni vaihtuikin melko tiuhaan. Siksi olinkin hyvä monessa urheilulajissa, mutta en missään poikkeuksellisen erinomainen. Minulle tärkeintä on aina ollut se miltä suoritus ja sen tekeminen tuntuu. Esimerkiksi hieno saksipotkumaali jalkapallossa tai kentän läpi pujotteleminen salibandyssa on aina ollut isompi asia kuin se, teenkö joukkueessani kaikista eniten tehoja.

Käännekohta

Käännekohtani urheilun suhteen tapahtui 3. tammikuuta 2011, jolloin raskaan päivän jälkeen venyttäessäni takareittä onnistuin rikkomaan lonkkani. Samassa rytäkässä sain myös välilevyn pullistuman selkääni. Sillä oli valitettavasti paljon kauaskantoisemmat seuraukset kuin olisin ikinä voinut arvata.

Tästä seurasi 3 kuukauden pakkolepo, joka oli varsin hankala, koska olin tottunut liikkumaan päivittäin. Ennen tapaturmaa olin hyvässä kunnossa. Olin muun muassa syksyllä 2010 juossut yli 3000m Cooperin testissä ja lihaskuntonikin oli hyvä. Onneksi opiskelijaelämä tarjosi kuitenkin muita virikkeitä ja kesään asti päästiin kohtalaisen hyvin. Usko oli vahva, että toivun nopeasti pelikuntoon ja kesällä jalkapallorinkiin. Aloin seurustelemaan myös alkukesästä, joten minulle ei jäänyt aikaa murehtia selkääni niin paljon.

Koko syksy neljän seinän sisällä

Pelasin kesän jalkapalloa 4. divisioonassa, ja kuvaavaa on se, että kun alkukesästä pelasin keskikentän keskellä, loppukesästä pelasin maalivahtina. Selkä meni nopeasti huonoon kuntoon ja syksyllä olin pakotettu jäämään koulusta koko syksyn mittaiselle sairauslomalle, sillä en pystynyt oikeastaan istumaan enkä seisomaan. Makasin käytännössä vain neljän seinän sisällä sängyssä koko syksyn 2011 ja odotin aina vain seuraavaa terveydenhuollollista toimenpidettä.  Toimenpiteitä meni ja tuli. Oli kouluterveydenhoitajaa, useita lääkäreitä ja fysioterapeutteja. Kipulääkkeet vaihtuivat aina sen mukaan kun vatsa ei enää kestänyt tai toleranssi kasvoi liian suureeksi.

Aika ajoin yritin ryhtyä uudestaan liikkumaan, mutta tuska kävi nopeasti niin sietämättömäksi, että olin taas monta päivää kivulias sänkypotilas. Vähitellen taistelutahtoni vain katosi ja samalla kohtaamiset ystävien kanssa vähenivät lähes olemattomiin. Lopulta seurustelusuhteestakaan ei tullut enää mitään, sillä koin etten pystynyt tuottamaan läheisilleni muuta kuin huolta ja murhetta.

Ilman vanhempieni jatkuvaa rohkaisevaa tukea tilanne olisi ollut sietämätön.

Kesä ja syksy 2012 jatkuivat samaa rataa, mutta vanhempani kannustivat minua aina uudelle lääkärille tai fysioterapeutille sekä uuteen toimenpiteeseen, kuten uusiin magneettikuviin tai hermoratatutkimukseen. Osasta oli apua, osasta ei. Se lämmitti mieltä, että osa henkilöistä todella yritti auttaa minua ongelmassani. Lopputulos oli kuitenkin se, että kirurgisia toimenpiteitä ei tehty ja sain lähetteen taas uuteen paikkaan, jossa homma seisahtui jälleen. Yritin taas alkaa liikkumaan, mutta tuska vei jälleen sängyn pohjalle. Sitten tapasin isäni kehottamana Maximal –sarjan tuottajan Timo Kangasluoman. Toivo palasi, vaikken uskaltanutkaan ladata valmennukselle kovin suuria odotuksia. Päätin kuitenkin kokeilla. Ei se mitään ottaisi, jos ei antaisikaan…

PT-Tuomaksen kommentit Laurin valmennuksesta

Heti alussa huomasin Laurissa piilevän epävarmuuden, jota pitkään vaivannut selkävamma ja lähes totaalinen liikkumattomuus oli ruokkinut: Ongelmat eivät olleet pelkästään fyysisiä ja tiesin alusta lähtien prosessin vaativan paljon kommunikointia sekä syviä keskusteluja.

Pidin projektissa ylivoimaisesti tärkeimpänä asiana saada Laurin itsevarmuus sekä elämänilo takaisin. Lähdinkin ruokkimaan motivaatiota mahdollisimman monipuolisella ja onnistumisen fiiliksiä tuottavalla tekemisellä. Liikkuvuus, kehonhallinta ja erilaiset lihaskuntoharjoitteet muodostivat suurimman osan Laurin kokonaistreenistä ja se miten hänen kehonsa ja mielensä reagoi, ratkaisi seuraavan harjoituksen sisällön.

Laurilla oli kuitenkin yksi ominaisuus, jota läheskään kaikilla ei ole: Nimittäin ääretön motivaatio saada selkävamma vihdoinkin kuriin useiden epäonnistuneiden yritysten jälkeen. Hänen asennettaan kuvaa hyvin muun muassa se, kun hän myöhästyi ensimmäiseltä tapaamiseltamme kymmenisen minuuttia. Totesin Laurille, että tämä ei tule sitten toistumaan enää ikinä. Tästä hetkestä lähtien mies oli aina ajoissa, hyvin valmistautuneena ja hyvällä asenteella paikalla.

1 KOMMENTTI

  1. Tsemppiä Lauri. Toivottavasti saat itses kuntoon. Pysähdyin lukeen tän sun bloggauksen, koska tää kuulosti pelottavan tutulta. Mä olisin voinu kirjoittaa tämän saman tarinan, ainoastaan sillä erotuksella, että pelasin 5. divaria. :D Mulla tosin selkä leikattiin, mutta ei siitä mitää apua ollut. Kaikki lääkkeet morfiinilaastareihin asti on kokeiltu ja hoidot fyssareista kansanparantajaan. Mikään ei vaan auta, Futista oon päässy pelaa viimeks n. 2 vuotta sitte, mutta jotai korvaavia lajeja onneks viimekuukausina vähä päässy harrastamaan, joten sitäkautta mielenterveys alkanu huomattavasti parantumaan.

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here