Miitri Sinkko: Tuona hetkenä päätin, ettei minua pidättele mikään

Juoksemista rakastavan Miitri Sinkon maraton keskeytyi puoliväliin jalkojen puutumisen sekä selkäkipujen vuoksi. Useiden tutkimusten jälkeen syyksi selvisi Guillain-Barré-niminen hermostosairaus, joka vei nuorukaisen teho-osastolle ja joka olisi voinut viedä miehen liikunta- ja hengityskyvyn kokonaan.

Vaikka ennuste toipumiseen oli kuukausien, jopa vuoden mittainen, taisteli Miitri itsensä ylös sairaalavuoteesta vain kuukauden kuntoutusjakson aikana.

Samalla hän päätti toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa ja täydentää lähihoitajakoulutustaan personal trainer -opinnoilla, tavoitteenaan päästä auttamaan tulevia asiakkaitaan omien kokemustensa ja oman yrityksensä kautta, heidän tarinaansa syvällisesti paneutuen. Antaa Miitrin itse kertoa oma tarinansa.

Miitri Sinkon tarina

Olen kotoisin Lemiltä, pieneltä paikkakunnalta Etelä- Karjalasta. Lapsuuteni oli samanlainen kuin muilla ikäisilläni lapsilla Lemillä. Päivät touhuttiin kavereiden kanssa pihalla ja illat kotona perheen kanssa, johon kuuluvat äiti, isä, isosisko ja pikkuveli.

Sairastelin lapsena melko paljon. Astma ja erilaiset tapaturmat pakottivat käymään usein sairaalassa. Jossain vaiheessa Etelä- Karjalan keskussairaalassa paperini tuotiin lääkärin vastaanotolle kärryillä, koska niitä oli niin paljon. Sain siis jo hyvin nuorena kokea omakohtaisesti sairaalassa, millaista on hyvä vuorovaikutus ja millaista huono. Tämän myötä tajusin, miten suuri merkitys sillä on, miten terveydenhuollon ammattilainen hoitaa vuorovaikutuksen potilaidensa kanssa.

Ehkä omat kokemukseni tai muu auttamisen halu ajoivat lopulta media-alan koulutuksen ja sekalaisten asiakaspalvelu töiden kautta opiskelemaan lähihoitajaksi, ensihoidon koulutusohjelmaan. Yhtäkkiä olinkin itse se, jonka pitää miettiä omaa vuorovaikutustaan ja käyttäytymistään itselle täysin arkisissa työtilanteissa.

Tajusin silloin, että minulle arkinen pieni hetki voi olla potilaan elämässä juuri se hetki, joka määrittää henkilön tulevaisuuden. Tällöin syntyi ajatus siitä, että en voi tietää, mitä potilaan elämässä on tapahtunut ennen tapaamista, ja koska työskentelen akuuttihoidossa, en myöskään tiedä miten potilaan elämä jatkuu tästä eteenpäin.

Meillä jokaisella on oma tarinamme. Me emme voi vaikuttaa aikaisemmin ”kirjoitettuun” tarinaamme, mutta voimme vaikuttaa siihen, miten tarinamme jatkuu tästä hetkestä eteenpäin. Käytin tarina-ajattelua uusien opiskelijoiden opetuksessa ja kollegojen kouluttamisessa.

Reilun vuoden tätä tehtyäni tajusin, että terveydenhuolto on hyvin kaavoihin kangistunut järjestelmä. Varsinkin akuuttihoidossa meitä on niin monenlaista persoonaa, että vaikka kuinka kouluttautuisimme toimimaan potilaan tarinaa kunnioittaen ja vuorovaikutukseen huomiota kiinnittäen, monesti kiire ja oma turhautuminen työhön ajavat täysin eri suuntaan. Myös itse koin välillä haastavaksi potilaan ”hetkeen” keskittymisen päivystyspolilla työskennellessäni, kaiken kiireen ja ulkopuolisen paineen vuoksi.

Liikunta on ollut erittäin lähellä sydäntäni aina. Jalkapallo, jääkiekko ja sähly kuuluivat kaveripiirin ja muiden kylän poikien yhteisiin harrastuksiin. Isäni oli juossut jo useamman maratonin ja kerran kesälomamatkalla päätin itse kokeilla juoksemista. Olin tuolloin täyttänyt juuri 14 vuotta.

Seuraavana keväänä juoksin ensimmäisen puolimaratonin. Rakastin juoksemisessa juuri sitä, että sain tehdä ja harjoitella niin kuin itse koin hyväksi. Jos itse tapahtumassa juokseminen tuntui rankalta, en voinut syyttää siitä ketään muuta kuin itseäni. Pidin joukkuepeleistä, mutta niissä oli aina monta tekijää ennen onnistumisen tunnetta. Saatoit itse pelata omasta mielestäsi elämäsi pelin, mutta joukkue otti silti selkäänsä 6–0. Ei siinä tilanteessa voi juurikaan iloita omasta suorituksesta.

Erilaiset vastoinkäymiset jatkuivat myös aikuisiällä. Suurin niistä tuli eteen vuonna 2011. Olin heinäkuisena lauantaina Mikkelissä juoksemassa maratonia ja keskeytin 21 kilometrin kohdalla. Jalkani puutuivat ja selkääni koski. Seuraavana maanantaina makasin ortopedian ja traumatologian osastolla Kuopion yliopistollisessa sairaalassa.

Sain jatkuvasti kuulla, miten kuvistani ei löytynyt mitään, ja olisi kaikille parempi, jos vain nousisin ylös sängystä; siis minä, joka olen aina tottunut liikkumaan ja urheilemaan, jopa kipujen kanssa.

Maattuani viitisen päivää osastolla – ja saatuani useita kipushokkeja, kun minua yritettiin kävelyttää välillä kolmenkin fysioterapeutin avulla – pääsin vihdoin neurologin tutkimuksiin. Sain kuulla sairastavani polyradikuliitti-nimistä tulehdussairautta, ja minut siirrettäisiin teho-osastolle. Tuolloin en pystynyt ollenkaan liikuttamaan jalkojani ja käteni olivat puutuneet.

Diagnoosin kuulemisesta meni pari päivää siihen, että tajusin, miksi puolisoni ja perheenjäseneni itkivät käydessään katsomassa minua. Polyradikuliitti tai toiselta nimeltään Guillain-Barré voisi viedä liikuntakykyni kokonaan tuhoamalla hermojuurieni myeliinivaipan. Lopulta päätyisin hengityskoneeseen, koska hengityslihaksistoni ei toimisi enää normaalisti.

Tauti etenisi hitaasti, mutta tärkeintä oli tieto siitä, että lääkehoidolla se voisi myös parantua kokonaan. Toipuminen ja taistelu kestäisivät kuitenkin todennäköisesti useita kuukausia, jopa vuoden. Lopulta minun pitäisi opetella kävelemään uudestaan, vaikka olin tuolloin vasta 21-vuotias ja mielestäni elämäni kunnossa.

Tuona hetkenä päätin, että minua ei pidättele mikään sairaus. Olo oli sama kuin edellisenä vuonna Tukholman maratonilla, jossa juoksin elämäni ensimmäisen täyden maratonin. Viisi kilometriä ennen maalia koko keho huusi luovuttamaan, mutta päätin taistella. Pääsin lopulta kunnialla maaliin, ja siellä halasin isääni, jonka kanssa olin juossut koko matkan; jota olen pitänyt aina esikuvanani, ja jonka innoittamana olin kuusi vuotta aikaisemmin käynyt ensimmäisen kerran lenkillä.

Lopulta vietin teho-osastolla vain viikon. Kaikkien lääkäreiden ja hoitohenkilökunnan mielestä oli suoranainen ihme, että olin toipunut sairaudesta niin nopeasti. Pahimmassa vaiheessa sain liikutettua vain silmiäni. Hengityskoneeseen en onneksi joutunut, vaikka se minua "tuijotti" sängyn reunalla monta päivää. Itse kuitenkin tiesin tasan tarkkaan, mistä ennätysnopea toipuminen johtui. Olin päättänyt taistella itseni ylös sängystä. Oikea ja hyvä hoito yhdistettynä omaan taistelutahtoon auttoi minut ylös sieltä.

Takomotrainingin syntytarinaan on vaikuttanut kaikki kokemani. Viime kesänä kaksivuotias tyttäremme sairasteli melko vakavilla oireilla. Lisäksi vaimoni ajoi kolarin. Onneksi kummassakaan ei lopulta ollut vakavasta asiasta kyse. Tuolloin päätin kuitenkin, että minun on tehtävä elämässäni jotain, missä pääsen oikeasti auttamaan ihmisiä haluamallani tavalla. Halusin käyttää oikeasti aikaa ihmisen tarinaan tutustumiseen, ja auttaa ihmisiä kuljettamaan tarinaansa tämän haluamaan suuntaan. Haluan myös tietää miten tarinat jatkuvat.

Olen itse taistellut elämässäni eteenpäin liikunnan avulla. Liikunta-ala on kiinnostanut minua aina ja viime kesänä päätin toteuttaa pitkäaikaisen unelmani personal trainer -koulutuksesta. Valitsin Trainer4Youn pitkälti siksi, että oma personal trainerini Antti Rossi suositteli sitä lämpimästi ja siksi, että uskoin saavani mahdollisimman laadukkaan koulutuksen sitä kautta. Aloitin elokuussa 2015 pt-opinnot. Tässä vaiheessa minulla ei ollut vielä tietoakaan koko Takomotrainingsta.

Keksittyäni tulevalle yritykselle nimen, kaikki tapahtui kuin itsestään. En aluksi ollut ajatellutkaan tarina-ajattelun käyttämistä valmennuksissa. Aivan kuin kaikki olisi ollut valmiina sisälläni, ja se pääsi nyt purkaantumaan ulos. Kaikki vain loksahti paikalleen ja koko konsepti syntyi kuin itsestään.1.12.2015 lanseerattiin Takomotraining. Nyt olen tilanteessa, jossa minulla on yritys, jonka kautta voin toteuttaa tarina-ajattelua juuri niin kuin itse haluan. En kuitenkaan usko, että mitään tällaista olisi olemassa ilman kaikkea kokemaani. Tästä eteenpäin minä kirjoitan myös yrittäjänä omaa tarinaani, juuri siihen suuntaan kun itse haluan.

Takomotraining motto – Haluaisitko olla onnellisempi? – kuvaa yrityksen ajattelumaailmaa. Kaikkien meidän ei tarvitse näyttää fitness-urheilijoilta, eikä kaikkien tarvitse tiputtaa painoaan. Ne ovat useimmille toissijaisia seikkoja matkalla kohti onnellisuutta, kohti onnellisempaa tarinaa.

Haaveiletko työstä liikunta-alalla? Lue Unelmaduuni-opas

unelmaduuni-laptop

Edellinen
Edellinen

Tarmolla tavoitteeseen: Toni avasi pt-studion Ylöjärvelle

Seuraava
Seuraava

Personal training – monien mahdollisuuksien ala