Meillä on varsin liikunnallinen perhe: Vaimoni Pirjo on entinen pika-aituri. Maaotteluedustusten lisäksi hän saavutti urallaan muutamia SM-mitaleja. Aktiiviuransa lopetettuaan hän harrasti salibandyä ja valmensi junioriyleisurheilijoita. Nyttemmin Pirjo on kuntoliikunnan suurkuluttaja ja päivittäisliikkuja.
Minä taasen harrastin useampaa palloilulajia eri ikäluokkien pääsarjatasolla. Tuli pelatuksi kiekkoa, futista, jääpalloa ja kaukalopalloa SM-tasolla sekä salibandyäkin, tosin viimeksimainittua II-divarissa. Joitain kalottimaaottelujakin tuli tahkotuksi reikäpalloa. Fysioterapeutin opintojen jälkeen täydensin osaamistani ammattivalmentajan tutkinnolla, josta valmistuin fysiikkaharjoitteluun erikoistuen. Parin vuoden ajan elätin perheemme eri lajien urheilijoita kuntovalmentaen.
Puusta putoilevia lapsia?
Lapsemme eivät ole kauas puusta pudonneet. Liikuntaharrastukset ovat kuuluneet arkeen ja juhlaan penestä pitäen. Poikamme Eetu on pelannut isän tapaan palloilulajeja 5-6 -vuotiaasta lähtien jalkapallo sekä jääkiekko päälajeinaan. Lumilautailuunkin on riittänyt 40-45 rinnevuorokauden verran aikaa edellisten treenien lisäksi.
Tyttömme Oona aloitti liikuntataipaleensa telinevoikasta ja tanssitreeneistä. Rakkaimmiksi harrastuksiksi ovat kuitenkin muodostuneet muodotelmaluistelu sekä ratsastus, joista ensiksi mainittua harrastetaan jo pienestä pitäen varsin ammattimaisesti sekä määrällisesti paljon.
Junioriurheilu – ammattimaisempaa kuin ammattiurheilu?
Tein jo lastemme ollessa pieniä päätöksen, että koetan olla puuttumatta heidän valmennukseensa, jollen itse joskus sekaannu siihen sitoutumalla valmentajaksi. Vielä en ole sitoutunut ja edelleen olen koettanut olla sekaantumatta. Joskus se on haastavaa, lähes raastavan haastavaa!
Jo varsin varhain juniorien harrastuksissa tulee eteen paljon lieveilmiöitä. Ja mielestäni koko junioriurheilun syvin olemus sekä idea on unohdettu ja kadotettu: Yksi lieveilmiöistä on ohjatun harjoittelun valtava määrä jo vaahtosammutimen kokoisena. 7-8 -vuotiaat naperot treenaavat lajiharjoittelun merkeissä 5-6 -kertaa viikossa ja pelit/kisatapahtumat päälle. Tapahtumia saattaa kertyä viikkoon valtava määrä ja kerrallaan hallilla tai kentällä vietetään aikaa matkoineen 2-3 tuntia. Jos kaveri harrastaa toistakin liikuntamuotoa, voi harjoituksia jo tuossa iässä kertyä viikkoon toistakymmentä kappaletta!
Toistot tekevät mestarin!
Eikö junioriurheilun tärkein tehtävä olekaan antaa lapsille liike- ja toimintamalleja, joita he voivat toistaa innostuspäissään kymmeniä ja satoja kertoja vapaa-ajallaan? Ohjatuissa harjoituksissa toteutettujen toistojen määrä jää olemattomaksi vapaa-ajan tahkomiseen verrattuna, vaikka treenit olisi organioitu kuinka ammattimaisesti hyvänsä. Kaiken lisäksi pihapelien ja -leikkien varjolla kehittyy myös luovuus, joka valvovan silmän alla, kontrolloiduissa sekä palautekylläisissä harjoitusolosuhteissa jää minimaaliseen asemaan. Tekeehän lapsi töitä käskettyä vieläpä pahimmillaan virheen ja epäonnistumisen pelko pelipuserossaan! Toistoja toistoja, niitä peräänkuulutan: Tarvitaan noin 10 000 toistoa uuden taidon omaksumiseen ja 10 000 harjoitustuntia Olympiamitalin saavuttamiseen:)
Kärsiikö kakaroita karsia?
Toinen epäkohta on mielestäni sairaan varhaiset tasoryhmät. Lasten karsiminen ja try out -toiminta aloitetaan jo melkein vaippaiässä. Tehdään Talent -ryhmiä, lisäharjoitusporukoita sekä dream teameja. Lapset siis luokitellaan lahjakkaiksi ja lahjattomiksi. Kumpaan ryhmään uskot omien lastesi kuuluvan?
Itse olen vahvasti sitä mieltä, että tärkein lahjakkuustekijä on into ja halu harjoitella. Tutkimusten mukaan aikuisiän menestyksen taustalla ei ole suinkaan lapsitähteys, vaan riittävä määrä toistoja, harjoitustunteja sekä halua viettää aikaa oman lajinsa parissa. Miksi siis karsia harrastajamassaa lapsuusiän “lahjakkuuden” varjolla. Ja miksi tuottaa varhaisia epäonnistumisen tunteita karsimisella sekä kastiluokituksella.
Kaikki pelaa – vai pelaako mikään?
Kolmas epäkohta liittyy edelliseen eli liittyy peluuttamiseen ja vastuun jakamiseen. Juniorivalmentajat ovat mielestäni useassa tapauksessa käsittäneet valmentajan tehtävät väärin. Käsittämättömän väärin! Juniorivalmentajan tärkein tehtävä ei mielestäni tulisi olla tulosten tehtailu toisia pelaajista istuttamalla ja lahjakkuuksia ylipeluuttamalla. Onhan voittaminen keskimäärin mukavampaa kuin häviäminen, mutta tuskin silloin jos oma rooli on ollut imeskellä tuppia penkin päädyssä.
Itse olen aina mieltänyt valmentajan henkilöksi, jonka tärkein tehtävä on erilaisten yksilöiden roolittaminen parhaille pelipaikoilleen. Tavoitteena on siis löytää kunkin yksilön vahvuudet ja hyödyntää ne optimaalisesti tiimin menestymiseksi. Ei välttämättä aina voittamiseksi, vaan kehittyäksemme joukkueena. Ketjun muiden pelaajien heikkouksia paikataan toisten vahvuuksilla ja hyvillä roolituksilla tähdet saadaan tuikkimaan ja hieman lahjattomammatkin kaverit saadaan merkityksellisiin rooleihin joukkueen yhteiseksi hyödyksi. Kun jokainen pelaaja kokee oman roolinsa sekä kavereiden roolin tärkeäksi, on tiimikemia kohdallaan. Siitä rakentuu hyvä joukkuehenki!
Jos taas lapset opetetaan jo pienestä pitäen siihen, että osa junnareista on hyviä sekä arvokkaita, toisten ollessa kahden A:n kansalaisia, on kuppikuntaisuus, koppikiusaaminen ja kehityssabotointi aloitettu jo ennen kun edes sammakkomies olisi voinut ennustaa, kenestä tulee mitäkin.
Harrastukset vievät aikaa – mihin aika käytetään?
On huolestuttavaa, että yli puolet seuroissakaan harrastavista lapsista ei saa viikon aikana kasaan edes terveyden ylläpidon ja normaalin kehityksen vaatimaa terveysliikunta-annosta! Silti aikaa hallilla, kentällä tai salissa kuluu matkoineen ja oheistouhuineen enemmän kuin tarpeeksi. Laskin poikamme Eetun kohdalta treenikuskauksiin kuluvan kokonaisvuosiannoksen, joka oli n. 400 tuntia autossa istumista! Itse asiassa määrä on suurempi kuin silloisten kahden lajin jääkiekon ja jalkapallon harjoitus- ja ottelumäärät yhteensä!
Eetu päätti lopettaa jääkiekon vastikään. En enää vastustellut, vaikka entisenä hoki-miehenä se kyllä vähän kirpaisi – myönnettäköön. Syynä olivat jokailtaiset 3-tuntiset treenit – siis kaikkine oheistouhuineen. Sekä jääkiekkoliiton ja seurojen kadottama kyky tarjota lapsille mukavaa sekä turvallista harrastusta. Henkilökohtaisesti juniorikiekolla ei mielestäni ole mitään tekemistä liiton mainostaman taitokiekkoilun kanssa. Härkätaistelua se pikemminkin on! Pojat painavat täysillä joka paikkaan. Treeneissä alkulämmittelyt vedetään täysillä, kierrot painetaan pää punaisena ja loppuverkaksi vedetään viivat – täysillä. Välissä tietenkin pelataan: Niin täysillä, että näyttää kuin jäällä olisi ryhmä lobotomialeikattuja gladiaattoreita. Tosipelit ovat astetta pahempia. Pelataanhan usein aluesarjaa vuotta-kahta vanhempia maakuntajoukkueita vastaan, joilla ei välillä tunnu olevan voittamisen lisäksi muuta kuin vahingoittamistarkoitus mielessään. No, karkasipa vähän lapasesta… Silti tarkoitusperäni tuli varmaan selville?
Niin, Eetu lopetti lätkän. Muutaman viikon paussin jälkeen poika on pihalla jatkuvasti kiekko- tai sabämaila kädessään. Pihapelit pyörivät naapurin kavereiden kanssa tuntitolkulla jokikinen päivä! Miten oli laita kiekkouran aikana? Silloin pihapeleistä ei ollut tietoakaan. Eikä edes voinut olla. Aikahan kului autossa, koppipalavereissa, varusteiden pukemisessa sekä omaa vuoroa jonossa odottaessa…
Intoa, halua, luovuutta ja toistoja: Hauskaa sen olla pitää!
HUOM! Edellä mainitut mielipiteet sekä asianilmaisut edustavat allekirjoittaneen henkilökohtaista arvomaailmaa ja mielipiteitä, eivätkä ne millään tapaa ole yhdistettävissä kyseisen henkilön edustamaan yritykseen, perheeseen tai jälkikasvuun:)
