Pt-kouluttautujan kynästä: ”Se tunne, kun huomaat treenanneesi aina päin mäntyä”

Millaista on kouluttautua personal traineriksi? Anna von Hertzen bloggaa kuulumisiaan ja tunnelmiaan pt-koulutuksesta. Lue sarjan ensimmäinen osa tästä.Ku rillataan niin rillataan kunnol! On makkaraa, on piffiä, on pekoniin paketoituja sieniä. Tässä mitään kaloreita lasketa.Ja ku reenataa, niin reenataa kunnol! Se ei ole reeni eikä mikää, jos ei lopuksi liukastu hikilätäkköön. Ja tässä muuten lasketaan kaloreita. Prkl.Olen aina ajatellut, että näinhän se on. Treeni on kunnon treeni vain, jos sydän lyö pum pum pum, sykkeet lyövät maksimeissa ja paita pitää puristaa kuivaksi hiestä.Kävin kerran pilateksessa, mutta tunnin jälkeen minun oli pakko mennä nostamaan penkistä iso kasa rautaa, jotta tunsi ”tehneensä jotakin.”Näin ajattelin – ja metsään menin.Aloitin syyskuussa Trainer4Youlla personal trainer -opinnot , ja opin heti ensimmäisenä koulutusviikonloppuna, että nyt on Annalla asennemuutoksen paikka.Olen urheillut koko pienen ikäni ja sortunut aina siihen virheeseen, että treenaan liian lujaa. Enkä ole ainoa laatuani. Sitten me hikipingot ihmettelemme sormi suussa, miksi kehitystä ei tapahdu.Pt-koulutuksemme vetäjä Liina Sievers iski koulutuksessa ranteisiimme sykemittarit, ja lähdimme ulos juoksemaan.Sievers opetti, että jopa 80 prosenttia viikon urheilusta pitäisi olla matalatehoista liikuntaa. Siis sellaista hieman rasittavaa liikkumista, vaikkapa leppoisaa lenkkeilyä, jonka aikana voi jutella kaverin kanssa politiikasta tai siitä, miksi sorsa lentää pohjoiseen.Juoksimme pt-koulutusporukalla juuri näin hitaasti, ja olin aivan tuskainen. Sykkeen pitäminen tarvittavan matalalla oli yhtä helppoa kuin nokkosten tunkeminen nenään.Enhän minä ikinä lenkkeile näin hitaasti! Ja siinä se vika onkin.”Monesti asiakkaat huomaavat sykevyötä ensimmäisen kerran käyttäessään, että saakeli, he ovat menneet aina liian lujaa”, kouluttajamme Liina Sievers sanoi.Rauhalliseen treeniin tulisi panostaa sen takia, että se on koko suorituskykymme pohja. Mitä vakaampi pohja, sitä paremmin ja kauemmin jaksaa myös kovempaa treeniä. Juuri sen takia matalatehoista liikuntaa kutsutaan peruskuntoharjoitteluksi.Entä paljonko sitä kovempaa treeniä pitäisi olla viikossa? Siis sellaista rasittavaa liikuntaa, joka saa hengästymään, hikoilemaan ja parantaa sekä kuntoa että hapenottokykyä?20 prosenttia. On se vähän, myönsin koulutuksessa hämmentyneenä.Sitten on vielä kolmas taso, eli maksimisykkeillä treenaaminen. Tämä on se itselleni tutuin taso, jolla treenaan (liian) usein. Vedän itseni esimerkiksi jääkiekossa niin piippuun, että minut saa lanata jään pinnalta treenin päätteeksi.Tällä kolmannella tasolla, joka maksimoi suorituskyvyn, ei kuntoilijan tarvitse treenata ollenkaan.Ai miksi ei? Peruskuntotreenissä saa 80 prosenttia liikunnan terveyshyödyistä jokseenkin riskittömästi. Maksimitreenissä saa enää vain parin prosentin terveyshyödyn, mutta riskit ovat moninkertaiset.Liian kova treenaaminen näkyi testissämme niin, että matalatehoinen liikunta oli minulle hävyttömän hankalaa. Kroppani on tottunut ”reenaamaa täysil”, jonka takia sykkeeni pinkaisi nopeasti nousuun.Syke halusi mennä kiekkokaukalosta tuttuihin lukemiin.Karu totuus on, että jaksaisin vetää jääkiekossa ja lenkkipolulla paljon nykyistä paremmin, jos malttaisin rakentaa kuntoani matalilla sykkeillä. Myös personal trainerina nykyään toimiva ystäväni Ari Langinkoski myönsi tehneensä nuorempana samat mokat kuin minä.”Juoksin kesäisin aina kymmenen kilometriä kovaa, ja aikani parani minuutin pari vuodessa. Sitten yhtenä kesänä treenasin 80 prosenttia oikeasti hiljaa ja 20 prosenttia juoksin henkeni kaupalla”, Langinkoski muisteli.Ja mitä seurasi? Hänen aikansa parani kesän aikana kymmenellä kilometrillä jopa kymmenen minuuttia.Pilates, tulen takaisin.