Eroon vesipelosta

Vesipelko juontaa useimmiten juurensa veteen liittyneestä onnettomuudesta tai muusta epämiellyttävästä kokemuksesta. Yksi tyypillinen syy on se, että vanhemmat ovat tartuttaneet pelon lapseensa. Vanhemmat ovat saattaneet esimerkiksi säikähtää lähellä piti -tilannetta tai kehottaa lasta välttämään vettä omien pelkojensa vuoksi. Joskus pelkkä kasvojen laittaminen veteen saattaa tuntua äärimmäisen epämiellyttävältä.Tässä artikelissa esitellään muutama keino, joilla vesipelosta voi pyrkiä pääsemään eroon. Lisäksi jutussa on mukana Kirsi Haaksluodon omakohtainen kertonus, miten hän voitti lapsuudesta juurtaneen vesipelon aikuisiällä.

Eroon peloista

• Selvitä, mistä pelko johtuu. Tällöin voit alkaa työstää sitä. Kun pohdit omia pelkojasi tai keskustelet peloista lapsen kanssa, voit käsitellä mahdollisia vääriä käsityksiä vedestä ja sen vaaroista. Joskus tällä on ratkaiseva merkitys pelon ylittämisessä.
• Myönteiset kokemukset ja onnistumiset vedessä ovat parhaita lääkkeitä pelon voittamiseen.
• Jos jännität kasvojen kastamista veteen, harjoittele sitä ensin suihkussa tai kasta kasvot esimerkiksi pesuvatiin.
• Aloita uimahallissa matalasta ja lämpimästä vedestä. Tee vaikka visiitti lastenaltaaseen. Laita kasvot veteen, pyöritä päätä ja anna katseen vaellella kaakeleissa.
• Etene rauhallisesti perusasioihin: kellu, liu’u, sukeltele ja totuttele olemaan rennosti vedessä.
• Uimalasit tai maski kannattaa ottaa käyttöön harjoittelun alusta saakka.

Hylkäsin epäonnistumisen vaihtoehdon - Kirsi Haaksluoto

Muistan vain sen hetken, kun en tiennyt missä pinta on. Putosin mökkimatkalla veneestä. Tilanne ei luultavasti ollut ollenkaan vaarallinen, sillä aikuiset eivät puhuneet siitä koskaan jälkeenpäin. Mutta minä en enää halunnut laittaa kasvojani veteen. Suihkussa pesin aina hiukset nopeasti ja pidin samalla nenästä kiinni. Jos kastoin kasvoni, tuli paniikin tunne. Tuntui siltä kuin hukkuisin.Mieleeni ei kuitenkaan tullut puhua asiasta. Ehkä olin tottunut siihen. Välttelin vuosia pään veteen pistämistä. Kun koulussa olisi pitänyt suorittaa uima-maisterin tutkinto, en mennyt. Olin kai kipeä.Kerran serkkuni halusivat hyppiä veteen kolmen metrin korkeudesta. Kun kaikki muut olivat hypänneet, sen tein myös minä. Kilpailuvietti voitti.Aikuisena vettä kohtaan tuntemani pelko rupesi ärsyttämään minua. Tajusin, että se ei koskaan ollut oma valintani. Vannoin itselleni, että jonain päivänä pystyisin kohtaamaan asian. Serkkuni ostivat minulle lahjakortin uimaopettajan yksityistunneille. Olin innoissani ja kiitollinen. En olisi itse kyennyt ottamaan ensimmäistä askelta.Kun ensimmäinen uintikerta oli sovittu, laitoin ystävälleni tekstiviestin: nyt jännitän! Yleensä en jännitä mitään. Ensimmäisen tunnin jälkeen ajattelin, että vesipelon voittamiseen menee ikuisuus. Samalla tunsin kuitenkin päättäväisyyttä ja luottamusta opettajaani kohtaan. Hän ei lähtenyt mukaan pelkooni. “Kokeillaan! Sano jos tuntuu pahalta. Ei ole pakko tehdä mitään”, hän sanoi.Neljännellä tai viidennellä uintitunnilla tapahtui jotain ihmeellistä. Uin ensi kertaa 50 metriä vapaauintia. Liki käsittämätöntä oli se, että tein kuperkeikan vedessä. Kiljuin riemusta. Taisin jopa halatakin opettajaa. Ilman hänen tukeaan en olisi onnistunut.Vedessä liikkuminen tuntuu jo suhteellisen helpoilta. En pidä enää nenästi kiinni suihkussa enkä sukeltaessani rataköyden ali. Jonain päivänä haluan oppia rentoutumaan vedessä. Se on vielä vaikeaa. Toisaalta minulle riittää se, että olen saanut uinnin osaksi lajivalikoimaani. En aio lopettaa.

Lue lisää vesipelon voittamisesta, uintiharjoittelun suunnittelusta, avovesiuinnista ja varusteiden hankinnasta kirjassa Uimarin treenikirja