Artikkelin kirjoittaja on Karita Kotamäki, 40-vuotias nainen, joka 15 vuotta sitten muuttui sohvaperunasta liikuntaa rakastavaksi treenaajaksi, ja nyt uskaltautui alkaa tavoittelemaan omaa unelmaansa liikunnan parissa.

Varausmaksu maksettu. Päätös on tehty. Tästä se lähtee. Apua! Onko musta siihen?

Viimeiset kymmenen vuotta olen haaveillut ryhtyväni ihan oikeaksi, koulutetuksi personal traineriksi ja/tai liikunnanohjaajaksi. Nyt, juuri täytettyäni 40 vuotta, vihdoin rohkenin ja ilmoittauduin personal trainer -koulutukseen, joka kestää yhdeksän kuukautta.

Aloin haaveilla valmentamisesta ja ohjaamisesta sen jälkeen, kun tutustuin aikoinaan aivan mahtavaan personal traineriin, Jari ”Punde” Anttilaan, joka opetti mulle kuntosalilla treenaamisesta todella paljon ja tsemppasi mut ylittämään omat rajani lähes joka treenissä. Kiitos ”Punde” siitä. Mitä kaikkea hyvää se onkaan mulle tuonut. Ilman Jaria en olisi varmaan ikinä koukuttunut punttitouhuihin niin vahvasti.

Nopeasti tajusin, että oikeastaan mä olenkin tässä aika hyvä. Ahmin kaikki tiedot treenaamisesta mitä ikinä vaan löysin. Tuli semmoinen fiilis, että mä haluan jakaa tätä hyvää, niin että joku muukin saa kokea samanlaisen koukutuksen kuin minä.

Jossain kohtaa sitten sain ensimmäisen valmennettavani, Maaritin, vaikkei mulla minkäänlaista koulutusta valmentamiseen ollutkaan. Muutamien treenien jälkeen ylpeäni kauempaa katselin, kun tyyppi, joka ei ollut ikinä ennen salilla treenannut, veti itsekseen täysin tyylipuhtaasti maastavetoa aivan fiilareissa. Eikä muuten ollut mitkään kympin kiekot tangon päissä. Olin onnistunut koukuttamaan Maaritin. Hyvä.

Tässä vuosien varrella olen säännöllisin väliajoin neuvonut ja ohjannut ja tehnyt ohjelmia muille, ja olen nauttinut siitä suunnattomasti. Saanut siitä kunnon kiksit.

Kun kerroin ystävilleni ja läheisilleni mihin olen ryhtymässä, sain monelta kannustusta, tukea ja kommentteja: ”toi on niin sun juttu” ja ”mä tulen sitten sun asiakkaaksi”. Epäuskoinen minäni yritti kuunnella koko ajan kuulenko jonkun äänensävystä epäilyä. Onnekseni sain tyrkätä epäuskoisen minäni huitsin nevadaan.

Muutama päivä sitten sain kurssinjärjestäjältä ohjeet, miten varautua ensimmäiseen kurssiviikonloppuun. Neuvottiin ottamaan sisä- ja ulkoliikuntavarustukset mukaan. Kuulemma myös juoksulenkkarit. Siellä tehtäisiin syketestausta juoksemalla. APUA! Mullahan on ihan surkea juoksukunto. Enhän mä varsinaisesti ole juossut kunnolla aikoihin. Mähän ainoastaa hölkkäilen.

Päätin heti alkaa kohottamaan juoksukuntoani. Lähdin lenkille. Siinä hölkkäillessäni ihanassa, raittiissa ilmassa tajusin, että enhän mä mihinkään kuntotestiin ole menossa, vaan oppimaan, miten sitä sykettä testataan oikein. Relasin, kun tajusin, ettei mun tarvitsekaan olla superjuoksija.

Iltasalaattiannostani syödessäni muhun iski taas se ajatus: APUA! Pitäsköhän mun ruveta dieetille? Mitä jos ne kaikki muut opiskelijat on jotain 45 kiloisia fitnesskissoja, jotka syö pelkkää rahkaa? Kaivoin heti aikoinaan tilatut Fitfarmin diettiohjeet esiin. Hetken asiaa pohdittuani tajusin, että siellä kurssillahan mä opin tekemään ruokavalioita ja opin varmasti muutenkin enemmän ravinnon merkityksestä kuin mitä nyt jo tiedän. Ja kyllähän mä paljon tiedän jo nyt. Ja eihän mun itseasiassa tarvitsekaan olla bikinifitnessmalli oppiakseni valmentamaan muita.

karita-kotamaki
Artikkelin kirjoittaja on Karita Kotamäki, 40-vuotias nainen, joka 15 vuotta sitten muuttui sohvaperunasta liikuntaa rakastavaksi treenaajaksi, ja nyt vihdoin uskaltautui alkaa tavoittelemaan omaa unelmaansa liikunnan parissa. kohtiomaaunelmaa.wordpress.com

Entäs sitten kun lähdin salille? Smyygailin siellä itseäni peilistä ja taas se ajatus tuli. APUA! Ei mulla ole enää yhtä näkyvät lihakset kuin ennen. Miksi mä en opiskellut silloin reilu kolmekymppisenä, kun olin vielä tikissä? Jos mä en näytäkään tarpeeksi urheilulliselta? Mitä ne muutkin ajattelee? Mitä jos mä en jaksakaan kyykätä isoilla painoilla siellä kurssilla? Tai vetää leukoja? Mitä jos mä vaan luulen osaavani treenata ja tehdä puhtaasti kaikki liikkeet?

Kunnon treenin jälkeen kuitenkin taas tuli ihan mahtava fiilis ja hymyilin. Kyllä mä treenata osaan, eikä mun vielä tarviikaan osata ihan kaikkea, sen takiahan mä sinne oppimaan olen menossakin. Viis siitä millaiset voimat, lihakset ja kunto mulla on. Enhän mäkään ole menossa arvostelemaan muiden lihaksia tai kyykkypainoja. Me ollaan menossa oppimaan, kaikki samalta lähtöviivalta, huolimatta siitä minkälainen tausta kullakin on.

Tästä se mun polku sitten lähtee. Mun polku oman elämäni Jutaksi.


Haaveiletko personal trainerin ammatista? Lue lisää

unelmaduuni-laptop

1 KOMMENTTI

JÄTÄ VASTAUS

Please enter your comment!
Please enter your name here