Miten valmentaa kasvuikäistä ja nuorta urheilijaa?
Tämä teksti tulee olemaan luonnollisestikin aika lailla vain yksi mielipide ja näkökulma tähän asiaan. Vastauksia otsikossa esitettyyn kysymykseen on varmastikin yhtä paljon kuin mitä on valmentajia ja urheilijoita. Jokainen valmennussuhde on uniikki, se muodostuu aina valmentajan ja valmennettavan keskinäisestä vuorovaikutuksesta sekä persoonista. Ensimmäisenä on hyväksyttävä se, että kaikki eivät toimi kaikille. Tarkoitan tällä sitä, että voi olla todella loistava valmentaja sekä urheilija. Kuitenkin mikäli heidän keskinäinen kemia ei toimi - ei parasta mahdollista lopputulosta synny.
Tätä artikkelia ja vastaustani tarkentaakseni, määrittelen tässä nuoren noin 10–17 vuotiaaksi. Ikänä tuo on sellainen, jossa nuoren elämässä tapahtuu todella paljon. Keho muuttuu fyysisesti, hormonit hyrrää, nuoren oma minuus ja itsetunto jatkaa kehittymistä sekä elämä laajenee monessakin suhteessa. Ensimmäiset kiinnostukset (sekä myös kokeilut) seksin ja päihteiden suhteen tulevat ajankohtaisiksi. Näiden lisäksi päätöksiä pitäisi tehdä myös ammatinvalinnan suhteen. Tämän kaiken lomassa pitäisi sitten onnistuneesti luovia sitten treenien ja urheilun suhteen.
Valmentajalla voi olla hyvinkin merkityksellinen rooli nuoren elämässä. Tämä on sellainen rooli ja vastuu, joka jokaisen nuorten kanssa toimivan valmentajan tulisi ottaa hyvin vakavasti. Urheilusta voi parhaimmillaan saada todella paljon arvokkaita oppitunteja ja eväitä elämään. Urheilun perusperiaatteet nimittäin mukailevat elämän perusperiaatteita varsin hyvin. Samoilla perusasioilla, joilla menestytään urheilussa – menestytään usein myös elämässä.
Tärkeintä on itsetunto
Itse sanoisin, että tärkein asia, jonka nuori voi elämää ajatellen omata on terve itsetunto. Se on paras suoja oikeastaan kaikelta mahdolliselta pelleilyltä ja nuoruuden hölmöilyiltä. Terveen itsetunnon omaava nuori ei tee asioita vain miellyttääkseen ja tehdäkseen vaikutuksen toisiin ihmisiin. Se samalla myös edesauttaa positiivisen minä – ja kehonkuvan luomisessa. Tällainen terve itsetunto pitäisi tietysti mitä suurimmassa määrin rakentua kodin kautta. Aina tässä ei kuitenkaan onnistuta ja täten valmentaja voi aina myös kantaa oman kasvatuspedagogisen vastuunsa. Joissain tapauksissa jopa paikata kokonaan sen, joka on toisaalla jäänyt vajaaksi.
Nuorta urheilijaa tulee kannustaa ja kehua. Tällä on selkeä positiivinen vaikutus minäkuvaan ja pätevyyden sekä pystyvyyden kokemukseen. Tärkeää on kuitenkin se, että kehuja ei anneta katteettomasti. Olen urallani törmännyt paljon siihen, että kotona on kehuttu oman lapsen kaikki tekeminen maasta taivaisiin riippumatta lopputuloksesta. Tämä voi johtaa ylipaisuneeseen pystyvyyden kokemukseen ja varsin isoon egoon. Pudotus on sitten aika kova, kun kilpailuissa tulee 100 – 0 turpaan. Suojellakseen omaa egoaan, vika on sitten kaikessa muussa paitsi peilissä. Tämä puolestaan salpaa sitten kehityksen ihmisenä ja urheilijana. Oman minäpystyvyyden ja minäkuvan tulisi olla aina sidottu realismiin ja todellisuuteen muuten niin sanottu ”delulu” ilmiö ottaa helposti vallan.
Näkökulmastani oikea tapa on kehua aina yritystä (jos sitä oikeasti on) riippumatta lopputuloksesta. Otetaan konkreettinen esimerkki. Nuori urheilija on harjoitellut jotain lajitaitoa treeneissä, vaikkapa pallon lyömistä. Lyönnit eivät ole sujuneet sinä päivänä kovin hyvin mutta nuori on sitkeästi, määrätietoisesti ja keskittyneesti yrittänyt hioa tekniikkavirhettään pois. Tällöin on ehdottomasti kehuttava hänen sitkeyttään ja keskittymistä. Älä kuitenkaan sano lyöntejä hyväksi, jos ne eivät ole sitä. On täysin ok, että jonain päivänä lyönti ei vain kulje. Tärkein on se, että yrittää, keskittyy ja saapuu paikalle. Sitten kun lyönti kulkee, tulee itse lopputulosta kehua. Näin urheilija saa realistisen kuvan omasta tekemisestään. Samoin myös hän oppii luottamaan siihen, että valmentaja puhuu totta ja häneen voi luottaa. Valmentajan antaessa hyvää palautetta itse lyönneistä, näkyy tämä todennäköisesti myös itse peleissä ja kilpailuissa sillä hetkellä.
Valmentajalla on myös tärkeä rooli siinä, miten nuori oppii kohtaamaan pettymykset. Urheilussa nimittäin niitä tarjoillaan vuosien varrella yleensä yllin kyllin, eikä se ole huono asia, kunhan niiden käsittelyyn saa riittävästi tukea. Huonosti menneet kisat ja treenit tulisi aina purkaa yhdessä auki. Huomio tulisi aina kääntää pettymyksistä tulevaisuuteen sekä nähdä myös tapahtumasta saadut opit. Urheilu on nuorelle turvallinen tapa oppia käsittelemään erilaisia tunteita.
Asiat oikeaan mittasuhteeseen
Mikäli urheilussa haluaa menestyä, joutuu sen eteen tekemään paljon uhrauksia. Urheilun tulee olla kaikki kaikessa mutta siltikin sen tulee olla vain urheilua. Sanonta on ristiriitainen mutta hyvä valmentaja osaa tulkita sitä. Valmentajan tulee osata auttaa urheilijaa oppimaan taitoja, joilla hän jäsentelee ja arvottaa omia elämän prioriteettejaan.
Tämä kaikki alkaa siitä, että valmentajan sekä urheilijan tulee olla samalla sivulla. Valmentajan täytyy olla tietoinen nuoren urheilijan pyrkimyksistä ja odotuksista urheilun suhteen. Ei ole kovinkaan mielekästä valmentaa samalla tavalla piiritasolla kilpailevaa urheilijaa kuin sitten taas selkeästi ammattiurheiluun tähtäävää. Perustelen tätä väittämää sillä, että se mitä urheilijana uhraat, tulisi olla sidottu siihen mitä kenties tulet saamaan siitä vastineeksi.
Mikäli tavoitteet ovat ammattiurheilussa, joutuu yleensä jo nuoresta iästä asti tekemään aika paljon uhrauksia. On monta asiaa, joille on sanottava ei. Nuoresta nämä tietenkin tuntuvat uhrauksilta ainoastaan siinä tapauksessa, että se sisäinen motivaatio ei ole aivan kaikenkattava. Toisinaan sitten valmentajan on myös pidettävä huoli, että urheilun ulkopuolelle jää sopivassa suhteessa muutakin elämää, vaikka tähtäimessä olisi ammattilaisuus.
Vaikeimmat keskustelut lienevät varmasti siinä kohtaa, kun nuori joutuu tehdä elämäänsä koskevia päätöksiä. Ammattimaisilla valmentajilla on hyvä käsitys mitä heidän valmentamassaan lajissa tarvitaan, jotta voi päästä ammattilaiseksi. Nuoren pohtiessa vaikkapa koulutuksen ja työuran tai ammattiurheilun välillä, on valmentajalla tärkeä rooli näitä kriittisiä päätöksiä tehdessä. Päätös on tietenkin aina urheilijan mutta näissä tilanteissa valmentajan on tärkeää pystyä antamaan objektiivisia näkökulmia ja arvioita mahdollisuuksista urheilun parissa.
Valmentaja on aina urheilijaa varten
Valmentajien tulisi aina muistaa se, että he ovat aina urheilijaa varten. Heidän roolinsa on yrittää auttaa urheilijaa saamaan paras mahdollinen lopputulos irti siitä panostuksesta, jota urheilija on valmis asiaan laittamaan. Valmentajan oma kunnianhimo ei saisi koskaan ajaa ohi urheilijan edusta.
Valmentajan tulisi aina huolehtia, että urheilijan terveys on pääprioriteettina päätöksiä tehdessä. Urheilijat ovat monesti todella tunnollisia ja valmentajan rooli on toisinaan myös roikkua käsijarrussa. Loukkaantuneena, kipeänä treenaaminen tai kilpaileminen voi pahimmillaan vaarantaa urheilijan tulevaisuuden ja terveyden.
Ole tarkkana mitä sanot
Valmentajan tulisi nauttia tiettyä arvostusta ja auktoriteettia. Usein myös näin onkin ja nuoret urheilijat kunnioittavat valmentajaansa. Tällöin myös automaattisesti valmentajan sanomisilla ja mielipiteillä on iso vaikutus nuoren ajatusmaailmaan. Väärinymmärryksellä tai huonosti valitulla kommentilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia nuoren elämään ja psyykkeeseen. Tästä syystä valmentajien tulisi aina olla tarkka puheessaan. On tyypillistä, että varsinkin kilpailutilanteissa, voi valmentaja imeytyä tilanteeseen ja jännitykseen. Voimakkaiden tunteiden vaikutuksessa, tulee helposti sanottua harkitsemattomia asioita.
Hyvän valmentajan tulisi omata kyvyt säädellä omia tunteitaan tilanteesta riippumatta. Emotionaalisesti vakaa valmentaja luo myös turvallisen ympäristön urheilijalle sekä näyttää hyvää esimerkkiä. Kyky hallita omia tunteitaan haastavissa olosuhteissa on todella tärkeä urheilijoille. Tämä usein onkin se ero ensimmäisen ja kakkossijan välillä. On sanomattakin selvää myös, että tämä taito on äärimmäisen hyödyllinen myös elämässä.
Monesti urheilulajissa valmentaja joutuu myös ottamaan kantaa urheilijan kehoon. Esimerkkejä tällaisista ovat vaikkapa teho-painosuhdelajit (esim. juoksu, kamppailulajit, hyppylajit) tai vaikkapa esteettiset taitolajit (esim. voimistelu, taitoluistelu, tanssi). Näissä keskusteluissa valmentajan tulee aina osata käydä keskustelu hyvin ammattimaisesti ja hienotunteisesti.
Kirjoittaja Samu Sandberg
Trainer4You:n kouluttaja
