Tutkimukset harjoittelusta vs. käytännössä havaittu

Tieteeseen perustuva harjoittelu eli ”science based training” on ilmiönä nostanut päätänsä viime vuosina. Ajattelin itse ottaa hieman kantaa tähän valmentajana sekä liikunta-alan kouluttajana.

Ensiajattelemalta tietenkin tämä tuntuu käyvän järkeen – ”Totta kai harjoittelun ja sen ohjelmoinnin tulisi perustua tutkittuun näyttöön”. Iso osa minusta on tietenkin tämän kannalla. Haluan kuitenkin myös todeta, että ”kohtuus kaikessa”. Tiede kehittyy jatkuvasti ja uutta tutkimustietoa tulee koko ajan. Vanhoja jo tiedettyjä asioita vahvistetaan ja toisaalta tulee myös uusia löydöksiä, jotka taas puolestaan kumoavat vanhoja uskomuksia.

Tiede treenin tukena on ehdottomasti hyvä asia mutta sen vangiksi ei saa jäädä. Olen myös törmännyt asenteisiin, joissa ei-tutkittuja ja tieteellisesti vahvistamattomia menetelmiä leimataan suoraan ”huuhaaksi”. Samoin myös tutkimuksien antamaa dataa pidetään aukottomana ohjenuorana, jonka perusteella sitten kaikki harjoittelu toteutetaan ja ohjelmoidaan. Tuo nyt oli hieman karrikoidusti sanottu mutta varsinkin aloittelevilla valmentajilla on vaara pudota tähän ansaan.

Olen 19 vuoden valmennuskokemuksella huomannut sen, että samoihin lopputuloksiin voi päästä hyvinkin erilaisilla menetelmillä. Tämä väite toisinaan on hieman ristiriidassa tuon tieteeseen perustuvan harjoittelun kanssa. Paitsi, että mielestäni oikeastaan se ei ole. Kerron miksi näin.

Paljon muuttujia

Minkä tahansa fyysisen osa-alueen kehittyminenhän perustuu kehon harjoitusvasteeseen, joka saadaan aiheuttamalla sille riittävä fyysinen ärsyke. Harjoitusvaste tapahtuu riittävän levon ja ravinnon seurauksena. Kehittymisessä ylipäätänsä on todella monta muuttujaa. Näihin muuttujiin kuuluvat mm. juuri nämä edellä mainitut palautumisen mekanismit sekä lisäksi harjoitustausta, genetiikka, sukupuoli, elinympäristö ja kokonaisstressitaso.

Liikunta-alan ja harjoitteluun liittyvissä tutkimuksissa on usein muutama todella iso luotettavuuteen vaikuttava haaste. Ensimmäinen liittyy aikajänteeseen. Harjoittelun kehittävät vaikutukset mitataan minimissään viikoissa, ainakin kuukausissa tai jopa vuosissa. Päivätasolla mitään luotettavaa kehitystä fysiikassa tai sen ominaisuuksissa on todella haastava havaita luotettavasti. Aikajänteen, jossa seurantaa tehdään ollessa pitkä, tulee mukaan koko ajan entistä enemmän muuttujia tai paremmin sanottuna erilaisilla muuttujilla on enemmän aikaa vaikuttaa lopputulokseen.

Seuraava virhemarginaalin lähde on nämä lukuisat muuttujat, joita on varsinkin pitkällä aikavälillä todella vaikea vakioida testiryhmien henkilöiden kesken. Nämä lukuisat muuttujat vaikuttavat todella isosti mihinkä tahansa fyysisen osa-alueen kehittymiseen. Yleensä laadukkaammissa tutkimuksissa ravinto on kontrolloitu kalorien ja proteiininsaannin suhteen. Sen sijaan vaikkapa unen suhteen ei usein kontrollointia ole tehty. Tämähän on taas hyvin oleellinen seikka kehitystä ajatellen.

Kolmantena nostaisin tutkimusten ryhmäkoon. Usein harjoitteluun liittyvät tutkimukset eivät ole tehty kovinkaan isoilla ryhmillä. Tyypillisesti tutkimuksissa näkee yleensä 10 – 30 hengen kokoisia ryhmiä. Tämä on varsin ymmärrettävää, koska liikunta-alan tutkimukset ovat yleensä huonosti rahoitettuja ja ihmisiä on vaikea saada sitoutumaan pitkiksi ajoiksi johonkin tiettyyn rutiiniin tai harjoitustyyliin. Tämä pätee erityisesti urheilijoihin ja kokeneisiin harjoittelijoihin. Testiryhmien ollessa pieniä, ei kovinkaan tiukkaa poissulkua voida suorittaa testijakson aikana. Tämä nimittäin johtaisi siihen, että hyvin nopeasti lopulliseen aineistoon kelpuutettavien määrä olisi aivan liian pieni minkään validien johtopäätösten vetämiseen.

Syvyyttä valmentamisesta

Tutkimukset useimmiten tarkastelevat jotain yksittäistä osa-aluetta. Tästä ikään kuin puuttuu näkökulman syvyys. Valmentajat taas jonglööraavat samaan aikaan harjoittelun ohjelmoinnin, motivoinnin, ravinnon ja palautumisen kanssa. Tulosten tekemisessä on siis otettava aina valmennuksellisesti todella monta asiaa huomioon.

Näkisin, että terve tapa suhtautua tieteeseen ja tutkittuun harjoitusdataan on sen käsitteleminen suuntaa antavana. Suuntalinjat harjoitteluun otetaan tutkitusta tiedosta. Käytännön valmentamisessa saatua kokemusta sovelletaan tähän tutkimusnäyttöön. Hyvinä esimerkkeinä voisi olla, vaikka se, että ”tutkimukset antavat lihaksille tietyn palautumisajan”. Toinen palautuu nopeasti ja on valmis harjoittelemaan seuraavana päivänä. Toisen lihakset voivat taas olla kipeitä vielä kolmen päivän päästä. Yleisesti myös tutkimusdata tukee väitettä ”paras hypertrofia eli lihasten kasvu saavutetaan 8 – 12 toiston alueella”. Käytäntö taas osoittaa sen, että tuon alueen ulkopuolella voidaan myös joidenkin yksilöiden kohdalla saavuttaa parempia tuloksia kuin mitä tuolla alueella.

Loppusanat

Tämän mielipidekirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla tiedevastainen. Itse olen hyvinkin innokas lukemaan tutkimuksia ja soveltamaan niiden löydöksiä. Toisinaan olen jopa tehnyt merkittäviäkin muutoksia omiin valmennusprotokolliin uuden tutkimusdatan perusteella. Datan ollessa riittävää ja laadukasta, testaan sen yleensä käytännössä ja mikäli saan vahvistusta asialle, muokkaan omia valmennuskäytäntöjäni. Sitä se valmentajana kehittyminen on.

Halusin tieteen lisäksi tuoda sen näkökulman, että empiirinen havainnointi on myös hyvä menetelmä valmennuksessa, kunhan vain otanta siinäkin on riittävä. Kokemuksen myötä valmentajana alkaa näkemään toistuvia ilmiöitä. Ne ovat myös valideja riippumatta siitä onko asiaa tutkittu vai ei. Tieteeseen ja tutkimuksiin siis kannattaa nojata valmennuksissa mutta samalla on hyvä tiedostaa niiden rajallisuus. Hyvä ja toimiva valmennus rakentaa tieteelle, kokemukselle ja havainnoinnille.

Kirjoittaja Samu Sandberg
Trainer4Youn kouluttaja